Reeta Pöyhtäri: Vihapuhe haasteena uutismedialle ja journalismille

Vihapuhe julkisessa keskustelussa

Vihapuhe on viime vuosina säännöllisesti noussut suomalaisen julkisen keskustelun  aiheeksi. Tässä keskustelussa vihapuhetta ei ole ymmärretty yksinomaan sen lainopillisen, rasistisiin ilmaisurikoksiin kytkeytyvän merkityksen kautta, vaan laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä ja ongelmana. Vihapuheen erityiseksi ilmenemispaikaksi on usein nimetty internet ja sosiaalinen media, josta vihapuheen on arveltu läikkyvän myös muuhun julkiseen keskusteluun. Erityisesti julkisuudessa esillä ovat olleet paitsi aidosti rasistisiksi vihan ilmauksiksi luokiteltavat ulostulot esimerkiksi verkkokeskusteluissa ja blogeissa, myös muunlainen vihamielinen ja solvaava julkinen käyttäytyminen.

Laajalti on myös pohdittu vihapuheen välillisiä seurauksia yhteiskunnallisesti sekä suoraan sen kohteille; samoin on pohdittu vihapuheen syitä ja keinoja estää puheen laajempi levittäminen. Kohdennettua huolta Suomessakin herätti Norjassa kesällä 2011 Utöyan saarella toteutettu massamurha, joka oli tarkoitettu hyökkäykseksi paitsi islaminuskoa, myös kansalliseksi ”suvaitsevaistoksi” koettuja poliittisen puolueen jäseniä kohtaan. Teon taustalla oli tekijän aktiivinen toiminta verkon maahanmuutto- ja islaminvastaisilla sivustoilla. Tapauksen herättämässä keskustelussa pelkona oli, että myös Suomessa voisi olla henkilöitä, jotka ovat samalla tapaa aktiivisia ja etsivät uudenlaisia tapoja toteuttaa verkossa vellovan vihapuheen ruokkimaa ajatusmaailmaansa. Keskustelussa esiin nostettiin näkemyksiä sekä yhteiskunnan, lainsäätäjän että median vastuista estää kyseinen kehityskulku.

Julkisen keskustelun sekä keskustelua mahdollistavan uutismedian ja sen tuottaman journalismin näkökulmasta vihapuhe on viime vuosina ollut tarkemman pohdinnan aihe useasta eri syystä. Uutismedian ideaalina on yhteiskunnallisen keskustelun edistäminen ja keskusteluun osallistumisen mahdollistaminen erilaisille mielipiteille ja niiden esittäjille. Jos mielipiteitä esittämällä kuitenkin loukataan toisia henkilöitä tai ryhmiä, tuleeko niitä edelleen julkaista? Kysymys on erityisen relevantti ajassa, jossa yhteiskunta muun muassa globaalien muutosten ja maahanmuuton vuoksi jatkuvasti moniarvoistuu. Media joutuu entistä tarkemmin pohtimaan vihapuheen seurauksia kohteilleen, mutta myös sen tuottajille. Vaikka media mahdollistaa vapaata yhteiskunnallista keskustelua, sillä on myös intressi suojella julkisuudessa esiintyviä henkilöitä ja ryhmiä. Se joutuu osaltaan ratkaisemaan, kuinka suhtautua sananvapauden ja mahdollisen vihapuheen väliseen rajanvetoon journalismissa erilaisten yhteiskunnallisten hyvien turvaamiseksi.

Myös keskusteluja vihapuheesta ilmiönä sekä sananvapauden ja vihapuheen välisestä rajanvedosta käydään median välityksellä. Median lisäksi siihen ottavat osaa lukuisat muut toimijat, joiden henkilökohtaiset kokemukset näitä kysymyksiä koskien vaihtelevat vihapuheen kohteena olosta sen ainakin potentiaaliseksi tuottajaksi. Tämänkin keskustelun osalta median on harkittava, minkä verran tilaa se keskustelulle antaa, millaisia mielipiteitä se julkisesti edistää ja millaisista irtisanoutuu, eli millaista kantaa se julkisesti yleisölle välittää.

Lisäksi uutismedia joutuu miettimään, millaista ilmaisua se laajemmin harjoittaa omissa julkaisuissaan. Uutismedia hyödyntää esimerkiksi verkkokeskusteluita uutislähteenään, mutta harkittavaksi jää, millaisina verkon sisällöt otetaan osaksi journalistista tekstiä. Voidaanko esimerkiksi verkossa käytetyt vihailmaisut toistaa journalismissa sellaisenaan?

Lopulta media joutuu myös konkreettisella tasolla arvioimaan, mitä se pitää hyväksyttävänä ja julkaistavana puheena. Suomalaismedia on ottanut tiukan linjan verkkokeskustelijoiden tuottaman vihapuheen suhteen ja aktiivisesti estää sen julkaisemista uutiskeskusteluissa omilla verkkosivuillaan. Tällä toiminnallaan media tuottaa rajaa hyväksyttävälle ja ei-hyväksyttävälle ilmaisulle, josta osa on vihapuhetta.

Toiminnallaan media voi siis eri tavoin joko uusintaa ja mahdollistaa tai vaihtoehtoisesti pyrkiä estämään ja rajoittamaan vihapuheen leviämistä julkisessa keskustelussa. Uutismedian rooli on lähtökohtaisesti merkittävä, sillä toiminnallaan media rajaa paitsi vihapuhetta, myös julkista keskustelua ja sananvapautta. Siksi on tärkeää pohtia, kuinka ja millä seurauksilla media rajauksia tekee. Uutismedian keskeisenä ohjenuorana toiminnan suunnittelussa ja sitä koskevassa harkinnassa ovat paitsi sananvapautta, julkisuutta ja viestimiä koskeva lainsäädäntö, myös median toimintaa itsesääntelyllisesti ohjaavat journalistien eettiset ohjeet , jotka monilta osin ovat lainsäädäntöä tarkemmat.

Kirjan tässä luvussa tarkastellaan median toimintaa vihapuheen mahdollisena levittäjänä ja tuottajana, vihapuhetta koskevan julkisen keskustelun foorumina sekä vihapuheen yhtenä mahdollisena julkaisualustana. Luvussa kysytään, miten uutismedia omassa toiminnassaan vetää rajaa vihapuheen ja sananvapauden välille ja millainen merkitys median toimilla on julkiselle keskustelulle laajemmin. Kirjan muista luvuista poiketen tarkastelutapa ei ole oikeustieteellinen, vaan perustuu journalismin ja median tutkimukseen. Luvun aluksi käydään ensin läpi sitä, kuinka sananvapaus ohjaa median toimintaa, miten vihapuhe käsitteenä on ymmärrettävissä oikeustieteellistä määritelmää laajemmin ja kuinka vihapuhe muodostuu ongelmaksi uutismedialle erityisesti verkkomaailmassa. Tätä taustaa vasten myöhemmin luvussa tarkastellaan median toimintaa suhteessa sananvapauden ja vihapuheen väliseen rajanvetoon.

Media ja sananvapaus

Uutismedian toiminnan perustana on sananvapausajattelu, jonka avulla ylläpidetään ja edistetään vapaata mielipiteenilmaisua ja tiedonvälitystä yhteiskunnassa sekä turvataan yksilöiden demokraattisia oikeuksia osallistua avoimeen julkiseen keskusteluun. Uutismedia toimii julkisen keskustelun foorumina, tuo ilmi erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä sekä välittää tietoa yhteiskunnasta ja sen toimijoista. Sananvapaus myös antaa medialle mahdollisuuden valvoa viranomaisten ja päättäjien toimintaa.  Sananvapauden sisältämällä oikeudella arvostella vallanpitäjiä ja valtapolitiikkaa rajoitetaan mielivaltaista päätöksentekoa ja hallinnon korruptoitumista. Liberalistisen sananvapausajattelun mukaan valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän yksilön elämään ja tämän sananvapauden käyttöön, sillä vapaa mielipiteiden ilmaisu edistää totuuden löytämistä yhteiskunnassa.  Nämä yksilön oikeudet on turvattu Suomessa perustuslaissa  ja muussa sananvapauslainsäädännössä. Sananvapautta saa rajoittaa vain poikkeustapauksissa, eikä enempää kuin on välttämätöntä. 

Demokraattisissa yhteiskunnissa uutismedia on osaltaan käyttänyt juuri yksilöille annettuja sananvapausoikeuksia. Yksittäisellä medialla, julkaisijalla, on mahdollisuus käyttää samaa sananvapautta kuin mikä jokaiselle yksilölle on lailla turvattu, mutta julkaisija joutuu käytännön syistä käyttämään sitä välillisesti esimerkiksi toimittajakuntansa kautta. Lisäksi julkaisijan toiminnan tukena on laissa turvattu lehdistön vapaus. 

Toisin kuin liberalistista sananvapausteoriaa usein on väärin tulkittu sekä uutismedian piirissä että sen ulkopuolella, teoria ei ehdota, että kenenkään tulisi olla vapaa käyttämään oikeuksiaan täysin rajoituksetta. Jo liberalistista sananvapausajattelua kehittänyt John Stuart Mill tunnisti, että vapauden käyttöön liittyy vastuu, ja että vapauksia voidaan käyttää väärin. Varmimman tiedon ja totuuden löytyminen lisäksi edellyttää aktiivista toimintaa, eikä yksinomaan mielipiteiden vapaata ilmaisemista. Liberalistisen sananvapausajattelun kanssa sopusoinnussa on ajatus yhtäältä väljästä, mahdollisimman laajan sananvapauden takaavasta lainsäädännöstä, ja toisaalta toimijoista, jotka käyttävät sananvapautta eettisesti ja vastuullisesti.  On myös esitetty, että koska uutismedia käyttää julkisesti pohjimmiltaan yksilönoikeuksiin perustuvia vapauksia, se tulisi nähdä tässä roolissa kansan sananvapaustarpeiden palvelijana, eikä täysin itsenäisenä neljäntenä valtiomahtina, jonka etuoikeutena on käyttää sananvapautta miten se tahtoo. 

Suomessa median vapautta käyttää sananvapausoikeuksiaan rajoittavat paitsi lait, myös lakeja pidemmälle menevä ja kattavampi eettinen itsesääntelykoodisto, Journalistin ohjeet. Ohjeiden avulla suunnataan niin julkaisijoiden kuin journalistien toimintaa. Koodiston käytännön toteutusta valvoo journalistinen itsesääntelyelin, Julkisen sanan neuvosto. Juuri kattava itsesääntely on ollut osaltaan mahdollistamassa sitä, että lakien avulla ei ole tarvinnut puuttua median kaikkeen sananvapauden käyttöön, vaan uutismedia on voinut toimia suhteellisen vapaasti ja itseohjautuvasti. Eettisen koodiston avulla on ollut mahdollista puuttua sellaisiinkin sananvapauden väärinkäytöksiin tai sen käyttöä koskeviin virhearvioihin, joihin ei lailla olisi edes mahdollista puuttua. 

Vihapuhe ilmiönä on juuri senkaltainen, että se asettaa haasteita myös median sananvapaudelle ja sen käytölle. Vaikka median tehtävänä onkin sananvapauden nimissä edistää vapaata tiedonvälitystä ja mielipiteen vaihtoa yhteiskunnassa, mahdollisesti vihapuhetta sisältävien ilmaisujen kohdalla media joutuu miettimään erityisen tarkasti, kuinka se vapauttaan käyttää ja kuinka se samalla kantaa yhteiskunnallista ja eettistä vastuutaan. Median on toiminnassaan oltava vapaa yhteiskunnallisten kysymysten ja vallankäyttäjien ankaraankin arvosteluun ilman, että sitä estetään käyttämästä sananvapauttaan. Kuitenkin käyttäessään vapauttaan ja harkintaansa väärin media esimerkiksi saattaa sanankäytöllään syyllistyä loukkaamaan, ellei joidenkin ryhmien ihmisoikeuksia, ainakin heidän oikeudentuntoaan. Esimerkiksi uskontojen arvostelu ja tuon arvostelun loukkaavuuteen liittyvät tulkinnat voivat olla hyvin ongelmallisia paitsi medialle, myös oikeuslaitokselle.

Vuonna 2005 alkunsa saaneessa, niin sanotussa Muhammed-pilakuvakiistassa oli keskeisesti kysymys medialle sallitun arvostelun ja vihapuheen välisestä problematiikasta ja siihen liittyvästä rajanvedosta. Tapahtumat saivat alkunsa, kun tanskalainen Jyllands Posten -lehti sananvapauden nimissä julkaisi syyskuussa 2005 pilakuvia, joissa profeetta Muhammedia muslimien näkökulmasta solvattiin. Esimerkiksi eräässä pilapiirroksista profeetan turbaanin paikalle oli kuvitettu pommi. Useimmat julkaistuista pilapiirroksista olivat kuitenkin tyyliltään tavanomaisia. Tapahtunut aiheutti voimakkaita reaktioita Euroopassa ja Arabimaissa. Asian ympäriltä osoitettiin mieltä, käytiin oikeutta, syyllistyttiin viharikoksiin ja tappouhkauksiin. 

Eurooppalaiset sanomalehdet joutuivat miettimään kantaansa pilakuvien julkaisemiseen ja sananvapauden käyttämiseen: olisiko kuvat sallittava sananvapauden nimissä vai jätettävä julkaisematta, koska ne loukkasivat tiettyä uskontoa ja uskontokunnan jäseniä. Joissakin Euroopan maissa kuvia julkaistiin merkkinä oikeudesta sananvapauteen. Suomen uutismedia ei kuvia julkaissut, mutta meilläkin asiasta käytiin laajaa sanavapauden rajoja koskevaa periaatekeskustelua.

Suomessa lehdistön kannaksi Muhammed-pilapiirroskiistassa muodostui etupäässä niin sanottu liberaali pragmatismi, joka kyllä tunnisti sananvapauden vahvana perusoikeutena, mutta muistutti, että on kuitenkin otettava huomioon konteksti, jossa tietty teko tehdään. Pilakuvien julkaiseminen ei ollut yksinomaan viisas teko eurooppalaisessa ympäristössä, jossa muslimit ovat merkittävä vähemmistö, jota kuvien julkaiseminen loukkaa. Maakuntalehdet ja iltapäivälehdet yleisesti ottaen edustivat tätä käytännönläheistä linjaa. Pragmaattisen näkökulman vastapainona oli myös puhtaasti liberaaleja näkemyksiä (Helsingin Sanomat), joiden mukaan kuvat tulee voida julkaista sananvapauden nimissä. Lisäksi esiintyi monikulttuurisuutta tukevia näkemyksiä, joiden mukaan julkaiseminen oli poliittinen teko, jolla loukattiin uskonnollisen ryhmän aitoja ja oikeutettuja tunteita (erityisesti Lapin kansa, kenties levikkialueella asuvan saamelaisvähemmistön tuntoja huomioon ottaen, edusti tällaista näkemystä). 

Nyt, keväällä 2015, käydään samankaltaista laajaa kansainvälistä keskustelua median sananvapauden rajoista sen jälkeen, kun radikalisoitunut islaminuskoinen veljeskaksikko iski Pariisissa tammikuun 7. päivänä Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen tappaen 12 henkilöä, näiden joukossa lehden tunnetut pilapiirtäjät ja päätoimittaja. Lehti tunnetaan kaikkia uskontoja, aatteita ja ääriajattelua rajusti kritisoivasta tyylistään. Keskeinen kysymys keskustelussa on sama kuin vuonna 2005: mitä medialla yhtäältä on oikeus julkaista sananvapauden rajoissa, ja toisaalta, onko julkaiseminen aina sosiaalisesti ja eettisesti viisasta? Hyökkäyksen kohteeksi joutuneen lehden linja oli sananvapauden rajoja koetteleva, ja vaikka länsimainen media periaatteessa haluaakin osoittaa tukensa sen edustamalle linjalle, julkaisevatko ne silti kiistanalaiset pilapiirrokset omilla sivuillaan?

Juuri tämän kaltaisista eettisistä lähtökohdista käsin media joutuu myös suhteessa vihapuheeseen miettimään, mitä se pitää sopivana toimintana. Koska eettinen harkinta on lakeja pidemmälle menevää, uutismedia ei voi pohjata käsitystään vihapuheesta vain laista johdettuihin määritelmiin. Siksi onkin paikallaan tarkastella, kuinka vihapuhe on ymmärrettävissä laissa määriteltyjä tekoja kattavammin.

Vihapuheen määrittelyä

Kirjan kommentaariluvussa ja erityisesti Nuotion ja Rautiaisen artikkeleissa on käsitelty laajalti rasistisia ilmaisurikoksia ja kiihottamislainsäädäntöä, joihin vihapuheen lainopillinen määritelmä pohjautuu. Suomen laissa ei määritellä vihapuhetta, mutta rasistiset ilmaisurikokset, kuten kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen voidaan katsoa rangaistavaksi vihapuheeksi. Viimeaikaisissa lakimuutoksissa vastuu kiihottamisrikoksesta on ulotettu koskemaan paitsi tekstin kirjoittajaa, myös verkkosivuston ylläpitäjää, jos tämä on tullut tietoiseksi sivustolla olevasta lainvastaisesta sisällöstä, mutta sallii sen esilläolon.  Uutismedialle tämä on tarkoittanut konkreettisesti sitä, että samoin kuin Journalistin ohjeiden perusteella, myös lakiin perustuen ne ovat velvollisia pitämään verkkolehtien yhteydessä olevat keskustelunsa puhtaana vihapuheeksi tulkittavasta puheesta. Muita rikoslain näkökulmasta mahdollisia vihapuheen muotoja ovat muun muassa kunnianloukkaus, yksityiselämää koskevan tiedon levittäminen, laiton uhkaus ja vainoaminen. Näitäkin koskien medialle on kirjattu toimintasuosituksia Journalistin ohjeisiin.

Kansainvälisesti vihapuheen on ehkä selkeimmin määritellyt Euroopan neuvoston ministerikomitea, jonka mukaan vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Tämä koskee niin aggressiivista suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan. 

Lainopillisesta näkökulmastakaan kaikki vihapuheeksi luokiteltavissa oleva puhe ei ole näkyvästi vihaista tai aggressiivista. Puhe voi olla vihamielistä tai vihaa lietsovaa myös silloin, kun argumentoidaan rauhalliseen sävyyn – merkitystä on sillä, mitä sanotaan. Vihapuheelle tyypillistä on, että se yleensä tuottaa ja ylläpitää puhetapaa, jonka mukaan on hyväksyttävää arvioida jotkut ihmisyksilöt, vähemmistöt, kansallisuudet, kulttuurit, etniset ryhmät tai uskonnot jonkin (väitetyn) ominaisuutensa vuoksi itseä tai muita alempiarvoisiksi, tai esimerkiksi pyrkiä tuhoamaan ne. Tämä voi olla omiaan luomaan ilmapiiriä, joka tukee kyseisten ryhmien konkreettista syrjintää ja huonoa kohtelua yhteiskunnassa.

Sekä vihapuheeseen että muuhun syrjintää oikeuttavaan puhetapaan liittyy keskeisesti kysymys valtasuhteista ja vallankäytöstä. Vihapuheen tarkoituksena on usein pönkittää omaa valta-asemaa tai vahvistaa oman ryhmän yhtenäisyyttä. Samalla pyritään vähemmistön aseman ja oikeuksien heikentämiseen tai niiden kieltämiseen. Vihapuhetta ja sen tarkoitusperiä arvioitaessa on tärkeää kysyä, kuka puhuu ja missä asemassa hän on, kuka katsoo itsellään olevan oikeuden ja vallan määritellä toisen ihmisarvoa ja oikeuksia.  Suomalaisessa kontekstissa oman ryhmän yhtenäisyyttä on historiallisesti rakennettu vihapuheenkin keinoin ainakin suhteessa venäläisiin, ruotsalaisiin, karjalaisiin, saamelaisiin, ruotsinkielisiin ja maahanmuuttajiin. 

Yleisessä keskustelussa vihapuheella yleensä tarkoitetaan laajemmin muutakin kuin vain laissa määriteltyjä sananvapausrikoksia. Lähellä vihapuheen yleiskielistä merkitystä on määritelmä, jonka kansainvälinen antisemitismin vastainen toimikunta on antanut verkkovihalle. Toimikunnan raportissa verkkovihaksi määritellään laajasti minkä tahansa elektronisen välineen avulla levitettävä rasismi, antisemitismi, uskonnollinen kiihkoilu, homofobia, vammaisiin kohdistuva ahdasmielisyys, poliittinen viha, huhujen levittäminen, naisviha, väkivaltainen pornografia, terrorismin edistäminen, nettikiusaus, ahdistelu ja vaino, vastapuheen vaientava puhe (kuten muiden häpäiseminen, solvaus ja nimittely) ja ryhmiä leimaava puhe.  Lista ei ole tyhjentävä, vaan esimerkinomainen. Tämä verkkovihan määritelmä kuitenkin kattaa pitkälti niitä yksilöihin ja ryhmiin kohdistuvia puhe- ja toimintatapoja, joita julkisessa keskustelussa on viime vuosina arvioitu vihapuheena.

Vihapuhe, verkko ja uutismedian toimintaympäristö

Vihapuheen merkittävä ilmenemispaikka nykyaikana on internet ja sosiaalinen media. Perinteisistä medioista internet eroaa olennaisesti kahdella tavalla: julkaisukynnys on selvästi matalampi, ja tietojen hakeminen ja levittäminen on helpompaa kuin painetussa mediassa, radiossa tai televisiossa.  Verkossa jokainen voi pienellä vaivalla saada ajatuksensa julki ja muiden luettavaksi. Erityisesti sosiaalinen media tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia vapaaseen sanankäyttöön, mielipiteiden kohtaamiseen ja osallistumiseen.

Verkossa voi toimia anonyymisti, ilman että paljastaa oman henkilöllisyytensä. Anonymiteetti parhaimmillaan mahdollistaa aidon demokraattisen keskustelun, kun jokainen voi periaatteessa ilman uhkaa arvostella vallanpitäjiä tai keskustella vapaasti aiheista, joista muuten ei omana itsenään voisi puhua. Toisaalta anonymiteetti voi hävittää henkilöiden aitouden, tai avata portin vihapuheelle. Esimerkiksi trollauksessa, eli häiritsevässä verkkokäyttäytymisessä, on usein kyse nimenomaan identiteetin salaamisesta, ja sitä kautta internetin anonymiteetin ongelmallisuudesta.

Samalla kun internet laajentaa vapaan sanan mahdollisuuksia, se voi kaventaa käyttäjiensä näkökulmia. Internet ja viime aikoina etenkin sosiaalinen media pirstaloivat yhteistä julkisuutta yhä pienemmiksi osajulkisuuksiksi. Internet välineenä rakentuu valikoinnille, sillä uutiset ja puheenaiheet on löydettävä itse. Näin ihmiset hakeutuvat niiden aiheiden piiriin, jotka heitä jo valmiiksi kiinnostavat, esimerkiksi yksittäistä aihepiiriä koskeville keskustelufoorumeille.  Käyttäjät valikoivat yhä tarkemmin millaisia keskusteluja he käyvät, ja samalla he yhä harvemmin kohtaavat omista mielipiteistään poikkeavia mielipiteitä. Tällaisia samanmielisten ”kaikukammioita” voidaan käyttää yhtä hyvin niin myönteisten asioiden edistämiseen kuin vihanlietsontaankin. 

Anonymiteetti ja mahdollisuus löytää verkosta samanmielisiä ihmisiä voivat johtaa ryhmänormien vahvistumiseen ja sitä kautta ryhmästä erottuvien syrjintään, kun ryhmäläiset haluavat olla yhteydessä vain samanmielisten kanssa. Mitä vahvemmat ryhmän normit ovat ja mitä vahvempaa ryhmän jäsenten sitoutuminen näihin normeihin omaksutun ryhmäidentiteetin muodossa on, sitä vahvempaa on ryhmän eristäytyminen ja polarisoituminen suhteessa muihin.  Tällaisten kehityskulkujen johdosta julkisen keskustelun on katsottu verkossa fragmentoituvan ja internetin toimintaympäristönä polarisoituvan tai ghettoutuvan; on myös viitattu verkkoympäristön ”balkanisaatioon”, jolla tarkoitetaan samaa eriytymiskehitystä.

Verkkomaailman mukaantulo myös uutismedian toimintaan on tuonut verkkovihan ja vihapuheen uutismedian haasteeksi. Taloudellisten paineiden alla uutismedia on 2000-luvulla hakenut uudenlaista kontaktia yleisöönsä ja käyttäjäkuntaansa viemällä palveluitaan verkkoon ja mahdollistamalla verkkokeskusteluita uutisista ja muista mediasisällöistä. Näin uutismedia on lähtenyt kilpailuun sosiaalisen median ja muiden keskustelufoorumeiden kanssa. Tarjoamalla keskusteluita yleisöä on pyritty sitouttamaan uutismedian käyttäjiksi. Keskustelemalla ja muilla keinoilla käyttäjillä voikin olla mahdollisuus osallistua jopa uutistuotantoon.  Alun perin uutismedian mahdollistamat verkkokeskustelut ovat sananvapauden hengessä olleet hyvinkin vapaita ja usein anonyymeja. Vapaus on tarkoittanut, että keskusteluihin on ollut mahdollista jättää paikoin erittäin värikkäitä, ala-arvoisia ja myös vihapuhetta sisältäviä kommentteja, joita uutismedia on aktiivisesti joutunut verkkosivuiltaan siivoamaan. 

Yleisemmin verkkokeskustelut, etenkin muualla kuin uutismedian omilla sivuilla käytävät keskustelut, toimivat medialle juttuaiheina. Ollakseen yleisölle kiinnostava, medialla on tarvetta uutisoida niistä ajankohtaisista ilmiöistä, kuten vihapuheesta ja sitä tuottavista ryhmistä, joita ihmiset kohtaavat liikkuessaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.  Toisaalta verkkokeskustelijat, jotka usein ovat aktiivisia omilla valikoiduilla palstoillaan, tekevät vierailuja uutismedian keskustelupalstoillekin saadakseen mielipiteilleen laajemman vastaanottajajoukon.  Verkossa toimivat, esimerkiksi vihapuhetta tuottavat henkilöt, nousevat uutismedian tietoisuuteen ja päätyvät tätä kautta osallisiksi esimerkiksi televisiokeskusteluihin .

Uutismedia siis potentiaalisesti kohtaa vihapuhetta itse ylläpitämissään verkkokeskusteluissa, verkosta esiin nousevana ilmiönä ja uutisaiheena sekä keskustelijoiden tuottamina uutissisältöinä. Lisäksi media joutuu harkitsemaan, kuinka se hyödyntää verkossa näyttävästi esillä olevia vihapuheita ja niihin kytkeytyviä aihepiirejä omassa uutisoinnissaan niiden yhteiskunnallisuuden, kiinnostavuuden tai vaikkapa taloudellisten hyötyjen vuoksi. Tämä on suppeasti kuvattuna se toimintakenttä, jolla uutismedia joutuu miettimään toimintaansa ja rajanvetoja suhteessa sananvapauteen ja vihapuheeseen. Kuinka media näitä rajauksia viime vuosina on tehnyt, on luvun aiheena jatkossa.

Vihapuheen journalistinen kierrätys

Uutismedialle verkko luo paineita menestyä huomiokilpailussa. Tavalla tai toisella median olisi pärjättävä verkkomaailmalle, josta yleisö voi hankkia tietonsa joustavasti eri kanavista silloin kuin se haluaa, ja löytää sitä kautta helposti sellaistakin tietoa, jota uutismedia ei edes kykene välittämään. Uutismediaa onkin viime vuosina syytetty sosiaalisen median kanssa kilpailemisesta, pinnallistumisesta, sensaatiohakuisuudesta ja ”klikkausjournalismista”, jossa ratkaiseva kriteeri median menestymiselle ja uutisen kiinnostavuudelle on, kuinka usein jotakin yksittäistä uutista lehden verkkosivuilla luetaan tai jaetaan eteenpäin.  Samaan aikaan median tulisi kuitenkin yhteiskunnallisesti merkittävänä toimijana kyetä toimimaan vastuullisesti. 

Uutismedia on viime vuosina tuonut julkisuuteen tapauksia, joissa enemmän tai vähemmän tunnetut henkilöt ovat tuottaneet rasistista tai muuten vihamielistä puhetta verkossa.  Ehkä tunnetuin tapaus on entisen kansanedustajan, nykyisen europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon blogikirjoitus vuodelta 2008, jossa hän itse arvioi ”testanneensa sananvapauden rajoja” suhteessa siihen, mitä saa kirjoittaa islamista ja somaleista. Kirjoituksessaan hän muun muassa arvioi islamin pedofiiliuskonnoksi ja somalien ehkä jopa geneettiseksi erityispiirteeksi ohikulkijoiden ryöstelyn ja verovaroilla loisimisen. Alemmat oikeusasteet hylkäsivät syytteet kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mutta korkein oikeus langetti tuomion kesäkuussa 2012.  Halla-aho erosi tuomion jälkeen eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikalta muiden eduskuntaryhmien puheenjohtajien ja eduskunnan puhemiehistön paheksuttua asiaa.

Keväällä 2012 Suomen julkiseen keskusteluun tuli useita esimerkkejä vihapuheesta. Rasistinen lieksalainen Facebook-ryhmä levitti vihamielistä keskustelua somaleista. Tapaus johti oikeuskäsittelyyn ja kuuden henkilön tuomioihin kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (solvaaminen) toukokuussa 2012.  Toinen näkyvä tapaus oli niin sanottu hihamerkkikohu: huhtikuussa kansanedustaja James Hirvisaaren eduskunta-avustaja Helena Eronen ehdotti satiiriseksi tarkoitetussa blogikirjoituksessaan maahanmuuttajille hihamerkkejä, jotta poliisin ei tarvitsisi hätyytellä heitä aiheetta henkilöllisyyden tarkastamiseksi kadulla. Julkinen keskustelu tapauksesta oli vilkasta. Lopulta Hirvisaari ei halunnut erottaa Erosta, jolloin Hirvisaari itse erotettiin Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä muutamaksi kuukaudeksi.

Kaikki nämä tapaukset ovat sellaisia, jotka ovat saaneet runsaasti mediahuomiota. Tämä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että tekijät ovat olleet poliittisia toimijoita, joten teoilla on ollut yhteiskunnallista merkitystä. Kertoessaan kyseisistä tapahtumista media on lainannut journalistisiin teksteihin sitä vihapuhetta, jota muut ovat verkossa tuottaneet, ja sitä kautta alun perin verkkoon tuotetut tekstit ovat saaneet laajempaa huomiota julkisessa keskustelussa. Tällä tavoin uutismedia on lisännyt vihapuheen näkyvyyttä yhteiskunnassa. Voidaankin kysyä, onko median toiminta ollut kaikilta osin harkittua, ja onko vihapuhetta tällä tavoin ollut viisasta levittää. Kuitenkin olisi yksioikoista sanoa, että media toimii kaikenlaisen verkossa olevan vihapuheen suhteen samalla tavalla. Uutismedian toimintaa ohjaa tässäkin ristikkäinen intressi yhtäältä edistää vapaata tiedonvälitystä kertomalla yleisölle merkittävistä asioista ja tapahtumista, ja toisaalta eettinen harkinta siitä, millaisia tietoja voi vastuullisesti välittää yleisölle.

Median vihapuhetta koskevaa harkintaa voi valottaaesimerkkitapausten avulla. Aiempaa tutkimusta varten analysoimme neljän verkkokeskusteluihin kytkeytyneen, aggressiivista ja vihamielistä puhetta sisältäneen tapauksen uutisointia keskeisissä suomalaisissa uutismedioissa alkuvuodesta 2012 sekä tapauksiin liittyvää keskustelua kyseisten lehtien verkkosivuilla, muutamalla muulla keskustelupalstalla ja blogisivustolla. Kiinnitimme huomiota erityisesti siihen, käytettiinkö uutismateriaaleissa samaa vihamielistä puhetapaa kuin verkkokeskusteluissa ja keskustelun osapuolia leimaavia ilmaisuja. 

Tässä typistän uutismedian toiminnan tarkastelun kahteen tapaukseen, jotka olivat vihapuheen ja median soveltaman toimintatavan näkökulmasta keskenään erilaisia. Paikallispoliitikko Rautiota koskeva uutisointi toi esiin poliitikon lausuman, jota kirjoittamishetkellä voitiin pitää vähemmistöön kohdistuvana vihapuheena, ja joka myöhemmin toikin tuomion kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan. Samalla poliitikon toiminta tuotti vastapuhetta, jossa häneen suhtauduttiin vihamielisesti. Uutismedia lainasi verkossa julkaistua vihapuhetta jopa sellaisenaan.  Malminkartanon raiskausrikosta koskenut uutisointi jäi uutismediassa vähäiseksi samaan aikaan kun keskustelu verkossa, jopa uutismedian verkkosivuilla, velloi kiivaana ja sisälsi runsaasti vihapuhetta.

Raution Facebook-kirjoitus

Köyliöläinen kunnallisvaltuutettu Tommi Rautio ehdotti Facebook-kirjoituksessaan helmikuussa 2012, että Oulussa muutamaa päivää aiemmin marokkolaistaustaisen pitserian työntekijän ja itsensä hengiltä ampuneelle oululaismiehelle olisi annettava teostaan mitali. Hän viittasi kirjoituksessaan kantaväestön ja muualta tulleiden välillä meneillään olevaan sotaan, ja että sodissa jaetaan kunniamerkkejä. Rautio kirjoitti kommenttinsa kokoomuspoliitikon julkiselle Facebook-seinälle, mistä ne seuraavana päivänä poimittiin uutisiin ja laajempaan keskusteluun.

Tutkimuksessa tarkastellut sanomalehdet siteerasivat Ilkkaa lukuun ottamatta Raution kirjoitusta uutisteksteissä. Helsingin Sanomien ja Satakunnan Kansan online-uutisissa käytettiin lisäksi kuvakaappausta Facebook-keskustelusta niin, että ampujan nimi oli peitetty. Tekijän käyttämä vihapuhe hyödynnettiin journalistisissa julkaisuissa pitkälti sellaisenaan ja näin se levisi verkosta laajempaan julkisuuteen ja julkiseen keskusteluun.

Tämän vastapainona journalistisissa teksteissä esitettiin runsaasti Raution edustaman puolueen perussuomalaisten kannanottoja, joissa lausuma tuomittiin muun muassa rasistisena ja ihmisvastaisena. Uutismedia, muun muassa Satakunnan kansa ja Helsingin Sanomat  julkaisivat kumpikin tapausta koskien pääkirjoituksen, jossa pohdittiin poliitikkojen tuottaman vihapuheen yhteiskunnallista merkitystä ja sananvapauden haasteita. Haasteeksi nähtiin tyyliltään epäonnistuneet ja ilmeisen rasistiset puheenvuorot, jotka eivät kuitenkaan ylitä laittoman puheen rajaa. Raution kirjoitus lisäksi sijoitettiin osaksi perussuomalaisten jo aiemmin tuottamien kohulausuntojen jatkumoa, jolla on ollut vaikutuksensa julkiseen puheeseen. Uutismedia arvioi, että yksittäisillä ”möläytyksillä” on laajempaa yhteiskunnallista merkitystä. Tällä perusteella vaadittiin Raution erottamista.

Facebook-kirjoitus lopulta johtikin Raution erottamiseen puolueestaan ja Köyliön paikallisyhdistyksen toiminnasta. Satakunnan poliisi aloitti omasta aloitteestaan tutkinnan, ja Rautio tuomittiin 20 päiväsakkoon kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Raution Facebook-kirjoitus siten määriteltiin rangaistavaksi vihapuheeksi.

Malminkartanon raiskausrikos

Malminkartanon raiskausta koskenut julkinen keskustelu sai alkunsa huhtikuussa 2012, kun kaksi tekohetkellä alaikäistä somalialaistaustaista nuorta sai kumpikin vuoden ja 11 kuukauden ehdollisen vankeustuomion 15-vuotiaan tytön raiskauksesta Helsingin Malminkartanossa. Raiskaustapauksesta uutisoitiin muutaman päivän kuluttua tuomion antamisesta vähäeleisesti ja niukasti. Raiskausrikos tuli kuitenkin vasta uutisoinnin myötä laajan yleisön tietoon ja käynnisti kiivassävyisen keskustelun sosiaalisessa mediassa raiskaustuomioiden löyhyydestä. Vaikka ensimmäisissä tuomioista kertovissa uutisissa ei kerrottu raiskaajien etnisestä taustasta, keskustelupalstoilla esitettiin jo varhain arvuutteluja tekijöiden ulkomaalaistaustaisuudesta.

Keskustelu verkossa alkoi toden teolla, kun joku tilasi käräjäoikeuden tuomioasiakirjan ja laittoi sen verkkopalveluun, jossa voi julkaista asiakirjoja nimettömänä. Tuomio oli julkinen muilta osin paitsi uhrin ja todistajien henkilöllisyyden osalta, ja siinä näkyivät raiskaajien henkilötiedot ja kotiosoitteet, tuomionantamishetkellä yhä alaikäisen toisen pojan huoltajien nimet, raiskausten yksityiskohtainen kuvailu sekä tietoja uhrin terveydentilasta. Pdf-muotoinen asiakirja lähti leviämään nopeasti verkossa. Myös tuomittujen nimiä, osoitetietoja ja sosiaaliturvatunnuksia levitettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa.

Keskustelupalstoilla valvottiin, hillittiin ja moderoitiin tuomiota koskevaa, aggressiiviseksi käynyttä keskustelua. Muun muassa Iltalehti poisti verkkokeskusteluistaan kokonaisia keskusteluketjuja niiden sisältämän vihapuheen vuoksi. Viesteissä esimerkiksi toivottiin tekijöiden ja heidän edustamansa maahanmuuttajaryhmän kuolemaa ja teloitusta. Kaikki tarkastellut uutismediat ja keskustelufoorumit siivosivat verkkokeskusteluistaan pois viestejä, jotka sisälsivät raiskaajien henkilötietoja. Henkilötietojen siivoaminen arkaluonteisen, alaikäisen tekemän rikoksen yhteydessä yksityiselämän suojaamiseksi on yleinen median toimintatapa eikä liity (yksin) tuomittujen etniseen taustaan. Uutismediat jättivät julkaisematta tai siivosivat verkkosivuiltaan jälkikäteen pois myös viestit, jotka sisälsivät linkin tuomioasiakirjaan.

Myöhemmin uutismedia toi esiin, että se piti tapauksesta käytyä verkkokeskustelua erityisen asiattomana, ja perusteli tiukkaa moderointilinjaansa. Aamulehden kehitysjohtaja Seppo Roth kommentoi raiskaustapauksesta käytyä keskustelua Aamulehti-blogien ylläpidon blogissa otsikolla Ylläpidon tiedote: Lopetamme rasismin nyt (27.4.2012). Hän moitti lehden sivuilla olleita lukijoiden blogikirjoituksia, joissa oli ollut ala-arvoista kielenkäyttöä, tuomittujen etnisen taustan korostamista ja sillä ”riekkumista”. Rothin blogikirjoituksessa moitittiin myös joissain kirjoituksissa olleita linkityksiä verkkosivulle, jossa raiskaajien nimet oli mainittu. Toimenpiteinä kaksi aiheeseen liittyvää blogikirjoitusta oli poistettu ja useille bloggaajille oli annettu porttikielto.

Verkkokeskustelu poiki lisää verkkokeskustelua ja Facebook-ryhmän, jossa puolustettiin raiskaajien syyttömyyttä. Näistä vinkattiin uutismedialle, mutta enimmäkseen se pidättyi uutisoimasta asiasta enempää. Verkkokeskusteluissa uutismediaa syytettiin maahanmuuttajataustaisten tekijöiden suojelusta sekä asiaan liittyvien yksityiskohtien ja tekijöiden etnisen taustansalaamisesta . Uudelleen kyseinen rikostuomio nousi uutisiin, kun perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen julkaisi Facebook-profiilissaan linkin verkossa kiertäneeseen tuomioasiakirjaan ja ilmoitti, ettei suojele raiskaajia. 

Uuden Suomen vastaava päätoimittaja Markku Huusko puolusti Malminkartanon raiskaustapaukseen liittyvässä blogikirjoituksessaan Ala-arvoista nettikäyttäytymistä (20.4.2012) lehtien vastuun ottamista ja käytäntöä olla julkaisematta tuomittujen etnistä taustaa ja nimiä raiskaajien alaikäisyyden sekä tuomioiden ehdollisuuden ja lyhyyden takia. Hän moitti verkkokeskustelujen tasoa ja kirjoitti, että Uusi Suomi oli poistanut useita aiheeseen liittyviä blogitekstejä asiattomuuksien vuoksi ja sulkenut myös joitain käyttäjätunnuksia.

Vihapuheen julkaisu ja journalistinen harkinta

Kumpikin tässä esimerkinomaisesti käsitelty tapaus tuo esiin verkossa esiintyvän vihapuheen, joka sieltä poimitaan uutisaiheeksi ja jota hyödynnetään journalistisesti. Tapaukset havainnollistavat journalistista eettistä harkintaa ja uutismedian erilaisia toimintatapoja. Raution tapauksessa medialle oli tärkeää nostaa julkisuuteen ja keskusteluun paikallispoliitikon tuottama vihapuhe. Tätä kautta yleisö sai tietoonsa, millainen henkilö heitä edustaa, ja henkilön käytös tuli sananvapauden ja demokratian periaatteiden mukaisesti julkisesti arvioitavaksi. Medialla oli tärkeä yleinen intressi kertoa vihapuheesta, sen sisällöstä ja tuottajasta, ja se teki tämän käyttämällä suoria lainauksia ja kuvakaappauksia kyseisistä ilmaisuista. Näin se osaltaan osallistui vihapuheen uudelleentuottamiseen eli uusintamiseen. Samalla media kuitenkin selvästi irtisanoutui itse vihapuheesta ja teki selväksi, että se piti sitä yhteiskunnallisesti ongelmallisena ja tuomittavana.

Malminkartanon raiskaustapaus puolestaan sai alkunsa uutismedian tuomiouutisoinnista, josta se levisi laajemmaksi keskusteluksi verkkoon. Uutismedia jätti ensi tilassa kertomatta tekijöiden maahanmuuttajataustan. Samoin se jätti julkaisematta tarkat tiedot tuomioasiakirjasta, jota verkossa levitettiin avoimesti. Uutismedia ei lähtenyt kilpajuoksuun verkkokeskustelijoiden kanssa siitä, kuka kertoo yksityiskohtaisimmat ja tarkimmat tiedot annetusta tuomiosta. Keskustelun äidyttyä verkossa, uutismedia näki vaivaa pitääkseen keskustelun siistinä ja se myös otti voimakkaasti kantaa asiallisten verkkokeskusteluiden puolesta. Media myös tuomitsi verkkokeskusteluihin tuotetun vihapuheen.

Malminkartanon raiskaustapaus pakotti uutismedian pohtimaan, saako yleisesti saatavilla olevaa julkista tietoa levittää, kun se todennäköisesti tulee kuitenkin julki sosiaalisessa mediassa. Journalistin ohjeissa otetaan kantaa etnisen alkuperän sekä tuomitun nimen ja tunnistetietojen julkaisemiseen. Ohjeistuksessa todetaan, että etnistä alkuperää ei pidä tuoda esiin asiaankuulumattomasti tai halventavasti. Yksityiselämää on suojattava, ellei tiedoilla ole poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Alaikäisen rikoksesta tuomitun sekä arkaluonteisen rikoksen uhrin henkilöllisyyttä kehotetaan suojaamaan. 

Samansuuntaisen rajanvedon yksityiselämän suojaamisesta tekee oikeusministeriö työryhmämietinnössään, jonka mukaan yli kahden vuoden vankeusrangaistusta voidaan pitää siinä määrin yhteiskunnallisesti merkittävänä, että yksityiselämän suoja ei estä rikosta koskevan tiedon julkistamista. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin alaikäisenä tehdyt rikokset sekä tapaukset, joissa tiedon esittäminen voisi aiheuttaa rikoksen uhrille lisävahinkoa.  Julkisen sanan neuvosto puolestaan suosittelee ja käyttää päätöksissään tapauskohtaista harkintaa kaavamaisen niin sanotun kahden vuoden säännön sijaan.  Journalistinen harkinta kulki Malminkartanon raiskaustuomion kohdalla siihen suuntaan, että alaikäisten ja yhteiskunnallisesti mahdollisesti heikossa asemassa olleiden tekijöiden yksityisyyttä päätettiin mediassa suojella pikemminkin kuin edistää vapaata tiedonkulkua.

Vihapuheilmiöistä uutisoitaessa on ratkaistava myös, pitäisikö sopimattomat ilmaukset julkaista sellaisinaan, referoiden vai epämääräisesti viitaten. Kun lausumia siteerataan, verkon kärjekäs kieli siirtyy sellaisenaan sosiaalisesta mediasta journalismiin ja saattaa lietsoa aggressiivista kielenkäyttöä. On vaikea vetää rajaa siihen, mikä on hyväksyttävää puhetta ja mitä tulisi sallia sananvapauden nimissä. Jos lakeja osataan soveltaa onnistuneesti, voidaan kohtuuttomasti sananvapautta rajoittamatta viestittää kansalaisille, että aidosti rasistiseen puheeseen liittyy riski tulla rangaistuksi.  Kaikki loukkaava tai väestöryhmien välisiä suhteita kärjistävä puhe ei kuitenkaan ylitä laittoman rajaa, ja julkaisupäätös jää edelleen journalistisen ja eettisen harkinnan varaan.

Vihapuheen uhrit, vihapuhekeskustelun kaksi kantaa ja journalistinen vastuu

Vihapuheeseen ilmiönä liittyvät myös sen uhrit ja tuottajat – vihapuheella on aina kohde ja lähde. Kuten edellä käsitellyt esimerkit osoittavat, suomalaisessa julkisuudessa ja uutismediassa on viime vuosina tuotu esiin maahanmuuttajavähemmistöihin kohdistuvia sananvapausrikoksia tai niitä läheisesti muistuttavia tapauksia. Tämän lisäksi on keskusteltu vihapuheen – tai joissakin tapauksissa varsinaista vähemmistöihin kohdistuvaa vihapuhetta laajemmin ymmärrettävän verkkovihan – uhreista. Tällaisen vihan kohteena erityisesti esiin on nostettu julkisuudessa säännöllisesti toimivat henkilöt: poliitikot, asiantuntijat ja viihdemaailman julkkikset.  Myös uutismedian palveluksessa toimivat journalistit saavat vihaa osakseen työtään tehdessään.

Uutismedialle vihapuhe julkisuuteen vaikuttavana tekijänä voi muodostua ongelmaksi viimeistään silloin, jos sen kohteeksi joutumisen mahdollisuus alkaa rajoittaa ihmisten halukkuutta esiintyä julkisuudessa. Avoimen ja demokraattisen julkisen keskustelun lähtökohtana on, että siihen voisivat osallistua kaikki halukkaat. Vihapuheella potentiaalisesti vaiennetaan keskustelun jotkut osapuolet, jolloin jäljelle jäävät osanottajat mielipiteineen saavat suhteellisesti suuremman näkyvyyden ja valtaa keskustelussa. Äärimmillään, mikäli kukaan ei uskalla haastaa äänekkäintä mielipidettä, keskustelu voi muotoutua sellaiseksi, jossa mielipiteitä näyttäisi olevan vain yksi. Tällaista tilannetta on kutsuttu hiljaisuuden spiraaliksi: näkyvintä tai vallitsevaa mielipidettä ei uskalleta tai haluta haastaa, koska sen ajatellaan edustavan enemmistön näkemystä, josta ei haluta liiaksi erottautua. 

Julkisuudesta kantautuneiden, avoimen keskustelun puolesta huolestuneiden äänten vuoksi selvitimme vuonna 2012 tutkimushaastatteluiden keinoin, millaista vihaa ja uhkaa suomalaiset julkisuuden toimijat saavat osakseen esiintyessään julkisesti. Kattavissa teemahaastatteluissa kartoitettiin yhteensä 28:n julkisuudessa säännöllisesti esiintyvän asiantuntijan, toimittajan ja verkkotoimijan kokemuksia vihan kohteena olosta. Haastatellut henkilöt edustivat eri asiantuntemusalueita, sukupuolia, ikäluokkia ja maantieteellisiä alueita. 

Yhteenvetona haastatteluista voidaan sanoa, että suomalaisessa julkisuudessa esiintyvällä asiantuntijalla tai toimittajalla on kohtuullisen suuri todennäköisyys joutua vihapuheen, uhkailun tai muun tyyppisen vainon kohteeksi.  Useimmat haastatelluista olivat kokeneet heihin kohdistuvaa vihaa vähintään kerran, eräät haastatellut toistuvasti. Todennäköisimmin vihaa saa osakseen, jos esiintyy julkisuudessa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta koskevien asioiden merkeissä, mutta myös erilaiset ihmisoikeus- ja arvokysymykset, kuten sukupuolivähemmistöjen asema, kielivähemmistöjen asema, terveys ja eläintensuojelu voivat johtaa vihamielisiin yhteydenottoihin. Näyttää siltä, että naisiin kohdistuu erityisen törkeää ja loukkaavaa kielenkäyttöä ja uhkailua, joka usein on luonteeltaan hyvin seksististä. Henkilön omalla taustalla on muutenkin merkitystä vihapuheen kannalta, ja tietty puoluekanta tai esimerkiksi kuuluminen vähemmistöön voivat osaltaan lisätä vihaa ja uhkailua.

Enimmäkseen ihmiset saavat osakseen loukkaavaa ja vihamielistä suunsoittoa sähköpostitse, sosiaalisessa mediassa tai verkkokeskusteluissa, mutta myös puhelimitse ja kasvokkain. Tähän suhtaudutaan yleensä työhön kuuluvana haittapuolena, johon on osattava asennoitua, vaikka tokikaan loukkaavista palautteista ei kukaan pidä. Ehdottoman tuomion saa suoranainen väkivallalla ja tappamisella uhkailu, josta siitäkin ihmisillä oli jopa toistuvia kokemuksia. Pelottavina koetaan myös lähipiiriin, erityisesti omiin lapsiin, kohdistuvat uhkaukset.

Haastatellut asiantuntijat kertoivat, että koska he pitävät julkisesti edustamiaan asioita tärkeinä, he eivät anna vihan helposti lannistaa, vaan jatkavat asioista keskustelua julkisesti. He eivät siis koe, että vihamielisyydellä ja uhkailulla olisi heidän sananvapauttaan rajoittavia vaikutuksia. Kuitenkin ihmiset myöntävät, että koetut vihanpurkaukset voivat lisätä julkisia esiintymisiä koskevaa harkintaa: niihin ei ehkä suostuta yhtä helposti kuin aiemmin ja omia sanomisia mietitään etukäteen entistä tarkemmin. Näin ollen voidaan sanoa, että vihalla on vaientavia vaikutuksia julkiseen keskusteluun. Toimittajat ovat huomanneet saman yrittäessään turhaan saada haastateltavia keskustelemaan aroiksi tiedetyistä aiheista, kuten maahanmuutosta.

Suhteessa vihapuheeseen ja sen uhreihin on käyty keskustelua siitäkin, ketkä tosiasiassa ovat vihapuheen uhreja. On esitetty epäilyksiä, että leimaamalla jotkut tahot vihapuheen uhreiksi ja toiset tahot vihapuheen tyypilliseksi tuottajaksi haluttaisiin vaientaa yhteiskunnallista keskustelua ja estää sananvapauden toteutumista. Suomalaisessa keskustelussa tällaisia uhrinäkemyksiä ovat esittäneet erityisesti maahanmuuttovastaisina esiintyvät keskustelijat ja tahot, jotka ovat kokeneet heidän mielipiteitään vaiennettavan. 

Keskustelu vihapuheen uhreista ja tuottajista kytkeytyy keskusteluun sananvapauden ja vihapuheen rajoista sekä siitä, mitä olisi pidettävä sallittuna puheena yhteiskunnassa. Suomalaisessa, samoin kuin kansainvälisessä keskustelussa on tuotu esiin karkeasti ottaen kaksi kantaa vihapuheeseen ja sananvapauteen sekä sitä kautta vihapuheen sallittavuuteen. Yhtäältä on korostettu vihapuheen rituaalista vaikutusta, eli sitä, että (viha)puhe on itsessään teko, jolla on yhteiskunnallisia seurauksia, koska se voi esimerkiksi edistää rasismia ja syrjintää.  Näkökulma painottaa vastuuta sananvapauden onnistuneen käytön edellytyksenä. Tähän näkemykseen liittyy myös ajatus yhteiskunnasta demokratiana, jossa kaikilla on yhtäläiset ihmisoikeudet ja jossa millään ryhmällä ei ole oikeutta esittää toista ryhmää alempiarvoisena tai kieltää sen ihmisoikeudet.  Siksi sananvapauteen tulisi tehdä muitakin rajauksia kuin niitä, jotka liittyvät ilmiselvään vihapuheeseen tai väkivallan uhkaan. Näkökulma on pitkälti otettu huomioon eurooppalaisessa lainsäädännössä ja suomalaisessa ihmisoikeuskeskustelussa.

Toisessa näkemyksessä korostetaan vihapuheen välittömiä vaikutuksia ja sananvapautta oikeutena. (Viha)puhetta ei nähdä varsinaisena tekona, vaan pääosin pelkkänä puheena, jota ei tulisi rajoittaa. Vain sellaiset vihapuheet, joilla on välitön vaikutus kohteeseensa ja jotka uhkaavat tätä esimerkiksi väkivallalla, tulisi kieltää.  Vain näin turvataan sananvapaus ja ehkäistään se, että yhteiskunnassa tietyt ryhmät pääsevät määrittelemään, mikä on heidän etiikkansa ja moraalisten normiensa mukaista puhetta. Näin vältytään hankalilta kysymyksiltä siitä, kenellä on oikeus loukkaantua ja määritellä, mikä häntä loukkaa.  Näkemys vastaa pitkälti amerikkalaista sananvapauslainsäädäntöä, ja myös sitä mielipidettä, jota suomalaiset sananvapausaktivistit ja maahanmuuttovastaiset tahot ovat keskustelussa edistäneet.

Sananvapauden näkökulmasta näkemykset tuovat esiin kaksi vastakkaista ajattelumallia. Journalismi ei kuitenkaan voi valita kumpaakaan ajattelumallia sellaisenaan. Journalismin on sananvapautta ja demokratiaa edistääkseen oltava sellainen julkisen keskustelun areena, jolla keskusteluun voivat osallsitua ilman uhkia sekä vähemmistöjen että poikkeavien, jopa radikaalien mielipiteiden edustajat. Journalismin tulee myös suhtautua kaikkiin keskustelijoihin lähtökohtaisesti varteenotettavina osallistujina ja turvata heidän mahdollisuutensa osallistua keskusteluun.

Demokratian ideaaleihin perustuvaan journalismiin ei myöskään kuulu sellaisten sisältöjen edistäminen tai levittäminen, jotka alistavat tai syrjivät joitakin yhteiskunnallisia ryhmiä. Tämä pitää sisällään sekä yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevat vähemmistöryhmät että sellaiset ryhmät, jotka edustavat poikkeavia mielipiteitä. Journalismi ei voi lähtökohtaisesti sulkea julkisen keskustelun ulkopuolelle sellaisiakaan ryhmiä, jotka edustavat valtavirrasta poikkeavaa tai epäkorrektia, jopa vihamielistä mielipidettä. Vain ottamalla nämäkin äänet mukaan keskusteluun tuetaan demokratian toteutumista.

Sen sijaan journalismin on tärkeää toimillaan osoittaa, että vaikka se ottaa keskusteluun mukaan kaikenlaisia ääniä, se ei välttämättä kannata tai hyväksy kaikenlaisia julkisuudessa esitettyjä mielipiteitä. Journalismi voi valitsemallaan tavalla irtisanoutua esimerkiksi vähemmistöjä tai naisia alistavista mielipiteistä ja uhkailuista sekä esittää vasta-argumentteja. Se voi välttää hyödyntämästä vihapuheita osana kaupallista toimintaansa ja sen sijaan edistää suvaitsevaa keskustelukulttuuria. Tällä tavoin se edistää demokratian toteutumista julkisessa keskustelussa. Näin suomalainen journalismi pitkälti on viime vuosina toiminutkin tuodessaan esiin, että se tuomitsee rasismin ja julkisuudessa toimiviin asiantuntijoihin kohdistuvat uhkaukset.

Uutismedia ja vihapuheen hallinta verkkokeskusteluissa

Luultavasti kaikkein konkreettisimmin uutismedia on joutunut pohtimaan vihapuheen ja sananvapauden välistä rajanvetoa harkitessaan, millaisia viestejä se sallii yleisön jättää ylläpitämilleen uutiskeskustelupalstoille.  Uutismedia on joutunut taipumaan tavoitteessaan sallia täysin vapaa kansalaiskeskustelu verkkosivuillaan, sillä viestimassojen ja niiden sisältöjen hallinta on paljastunut mediaorganisaatioiden resursseja syöväksi tehtäväksi.  Tarvittavien resurssien minimoimiseksi uutismedia hyödyntää nykyisellään erilaisia ratkaisuja, joiden tavoitteena on välttää ongelmallisia viestisisältöjä jo etukäteen: käyttäjiltä vaaditaan palveluun rekisteröitymistä yleisimmin nimimerkillä, keskusteluiden ja keskusteluihin jätettävien viestien määrää on saatettu rajoittaa ja kanssakeskustelijat voivat pisteyttää jätettyjä kommentteja sen mukaan, kuinka onnistuneiksi he ne arvioivat. Myönteisesti arvioidut viestit saavat enemmän näkyvyyttä kuin kielteisen arvion saaneet.

Tärkein viestisisältöjen kontrollimenetelmä on kuitenkin moderointi, eli viestiketjujen valvonta, jonka tuloksena viesti joko julkaistaan tai päätetään poistaa keskustelusta. Moderointi on mediayhtiöiden toteuttamaa itsesääntelyä, eikä sensuuria, jota voi harjoittaa vain valtio. Suomalaisessa mediassa moderointi tapahtuu tyypillisimmin etukäteen, jolloin käytännössä valvontaa suorittavat henkilöt päättävät, onko viestin sisältö sellainen, että se voidaan julkaista uutismedian verkkokeskustelussa. Suomestakin löytyy uutismedioita, esimerkiksi Iltalehti, joka muusta mediasta poiketen moderoi jälkikäteen. Tällöin kaikki viestit julkaistaan, mutta sellaiset joiden sisältö on ongelmallinen, poistetaan myöhemmin keskustelusta.

Itsesääntelyn tukena uutismedialla on Julkisen sanan neuvoston ohjeistus. Neuvosto täydensi syyskuussa 2011 Journalistin ohjeita liitteellä ”Yleisön tuottama aineisto tiedotusvälineiden verkkosivuilla”. Siinä määriteltiin asiattomiksi muun muassa vihaa lietsovat, väkivaltaan yllyttävät ja syrjivät sisällöt, ja toimitusten on poistettava ne viipymättä verkkosivuiltaan. Liitteen mukaan lisäksi ”toimituksen tulee seurata verkkosivujaan sekä pyrkiä estämään yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavien sisältöjen julkaiseminen”.  JSN oli jo aiemmin päätöksessään suosittanut keskustelupalstojen ennakkomoderointia , mutta toteaa mainitussa liitteessä, että etu- ja jälkikäteen moderoitavia uutiskeskustelupalstoja on mediayhtiön velvollisuuksien ja vastuiden suhteen kohdeltava samalla tavalla. Valitsemalla jälkimoderoinnin ei siis voi vedota siihen, ettei uutismedia olisi vastuussa keskusteluiden sisällöistä, koska se ei tee niitä koskevia julkaisupäätöksiä. Myös oikeustieteellisten tulkintojen valossa uutismediaan (verkkokeskustelun ylläpitäjään) ja sen päätoimittajaan kohdistuvat yleisön verkkokeskusteluihin tuottamia sisältöjä koskien samanlaiset vastuut ennakko- ja jälkimoderoinnissa. 

Ongelmallisten, jopa laittomien sisältöjen paikantamisessa uutismediaa ja moderaattoreita puolestaan auttaa lainsäädäntö, jossa on määritelty sananvapausrikokset. Muun muassa kiihottaminen kansanryhmää vastaan -pykälän avulla on mahdollista tunnistaa sellainen rasistinen tai vihamielinen sisältö, joka on mahdollisesti lainvastaista. Tarkennusta kyseisen lakipykälän soveltamiseen ja osviittaa moderointiinkin on tuonut Valtakunnan syyttäjänviraston raportti (2012) rangaistavaa vihapuhetta koskevan vastuun kohdentumisesta erilaisiin toimijoihin internetissä. Raportissa myös otetaan kantaa siihen, millainen puhe on tunnistettavissa laissa kielletyksi vihapuheeksi tai rasismiksi. 

Lakiin perustuen keskustelupalstoilla kielletään yleisesti myös kunnianloukkaukset, yksityiselämää loukkaavat sisällöt ja yksityiselämää koskevan tiedon levittäminen, uhkaukset, lainvastaiset linkit, tekijänoikeusrikokset sekä yksityishenkilöiden nimien, henkilötietojen ja arkaluontoisten tietojen levittäminen. Lakiin perustuvia tai siitä johdettuja ohjeita moderoinnissa ovat myös ihmisarvon kunnioittaminen, rikoksen tai onnettomuuden uhrin ja alaikäisten suojelu, väkivaltaan kehottamisen kielto, toisena henkilönä esiintymisen kieltäminen sekä pornografisten sisältöjen ja massapostituksen kielto. Käytännössä moderaattorit siis poistavat keskusteluista sisältöä, jonka he arvioivat mahdollisesti olevan lainvastaista. Varmuutta siitä, että sisältö todella on lainvastaista, ei moderoijalla ole, sillä lopullisen päätöksen asiassa voi tehdä vain oikeuslaitos.

Moderoinnissa hyödynnetään lakien lisäksi Journalistin ohjeita, jotka useissa haastatteluissa mainittiin julkaisupäätöksiä ohjaavaksi säännöstöksi. Esimerkiksi Iltalehden keskustelijoille annettuja sääntöjä täydentävissä moderoinnin sisäisissä ohjeissa viitataan Journalistin ohjeisiin erityisesti ohjeiden yksityistä ja julkista tietoa koskevien kohtien osalta. Myös muissa toimituksissa Journalistin ohjeet tai hyvä journalistinen tapa mainittiin jopa lakiakin tiukempana ohjenuorana, jonka pohjalle moderointia rakennetaan.

Lakiin pohjautuvien kieltojen ja eettisten ohjeiden lisäksi julkaisijalla on oikeus päättää, millaisia sisältöjä se verkkosivustollaan julkaisee. Verkkolehden, uutisten ja uutiskeskustelujen sekä niiden ympärille rakennettujen muiden palvelujen kehittäminen ja hallinnoiminen kokonaisuutena on osa uutismedian maineenhallintaa ja edellytys kaupallisessa kilpailussa menestymiselle.  Siksi uutismedian näkökulmasta ei ole yhdentekevää, millaista keskustelua se sivuillaan sallii.

Uutismedian julkaisua koskevan harkinnan näkökulmasta ongelmallisinta sisältöä ei olekaan sellainen, joka on selvästi lain tai etiikan vastaista. Ongelmallisia ovat sisällöt, jotka tyypillisesti edustavat ala-arvoista verkkokäyttäytymistä tai asiatonta ja sopimatonta sanankäyttöä. Niiden suhteen median on harkittava, onko sisältö sopivaa juuri kyseiseen uutismediaan: mihin vedetään raja sallitun ja sopimattoman suhteen. Lailliset mutta muuten sopimattomat kirjoitukset tai kommentit ovat moderaattorien mukaan yleisimmin solvaavia tai hyökkääviä, niissä haukutaan toisen ihmisen henkilöä tai ominaisuuksia, nimitellään, herjataan, halvennetaan tai leimataan jotakin ryhmää, ne sisältävät rasistisia tai seksistisiä (rivoja) ilmauksia, loukkaavat esimerkiksi ihmisten uskontoa tai viesteissä ei ole varsinaista asiasisältöä. Kirosanoja ei myöskään katsota hyvällä, elleivät ne ole viestin sisällön kannalta muuten oleellisia. Osassa keskustelupalstoja kirosanoja sisältävät viestit poistetaan lähes poikkeuksetta, toisissa on hieman sallivampi linja. Sopimaton sisältö on siis enimmäkseen sellaista, jonka ICCA raportissaan on luokitellut verkkovihaksi. 

Poistettavia ovat näin ollen viestit, jotka eivät välttämättä täytä minkäänrikoksen määritelmää, mutta jotka muuten ovat tietyn keskustelualustan näkökulmasta sopimattomia. Tällaisia viestejä on moderoijien mukaan palstoilla enemmän kuin varsinaisesti laittomia sisältöjä. Sallittua ja sopimatonta puolestaan määrittää se, millaista mielikuvaa uutismedia ulospäin haluaa edustaa. Yksi media sallii rajumpaa keskustelua kuin toinen. Tekemissämme haastatteluissa tuotiinkin selvästi esiin, että verkkokeskustelujen on ulospäin edustettava sellaista tasoa ja laatua, jota kukin media muutenkin haluaa edustaa. Siksi keskustelujen valvonnassa on kyse muustakin kuin itse keskustelujen mahdollisesti laittomasta tai asiattomasta sisällöstä. Maineen lisäksi kyse on uutismedian yleisösuhteesta, jota juuri verkkokeskustelujen avulla pyritään vahvistamaan.

Yleisenä näkemyksenä moderaattoreilla oli, että moderointi ei saa perustua toimituksen mielipidelinjaan. Toimituksen on hyväksyttävä sellaisetkin kommentit ja mielipiteet, joiden takana se ei itse seiso, koska moderoinnin tehtävänä ei ole tuomita mielipiteitä, vaan poistaa laiton ja muuten sopimaton sisältö. Muutama moderaattori esitti vaaditun puolueettomuuden niin, että kun on tasapuolisesti saanut haukkuja keskustelijoilta ja kuullut olevansa ”vihervassari ja persu, juutalaisvastainen ja juutalaisten kannattaja, muslimien kannattaja ja niiden vastustaja”, niin silloin voi sanoa tehneensä työnsä hyvin. Lähtökohtainen puolueettomuuden ideaali sisältyy implisiittisesti myös useiden verkkolehtien keskustelupalstojen ohjeisiin, joissa muistutetaan, etteivät keskusteluissa esitetyt mielipiteet edusta toimituksen mielipiteitä.

Tiedotusvälineiden mainetavoitteiden turvaaminen moderoinnilla on silti osin ristiriidassa median toimintaa toisaalta ohjaavan demokratiaperiaatteen kanssa. Tämän periaatteen mukaan tarkoitus on julkaista mielipiteitä monipuolisesti ja sallia monenlaista keskustelua. Median laatu- ja mainetavoitteet kuitenkin voivat johtaa siihen, ettei kaikenlaisia ja kaikensisältöisiä keskusteluja ole mahdollista käydä median verkkosivuilla. Tietyn maineen tavoittelun tuloksena kun voiolla, että vain maineen ja laadun kannalta sopiviksi tai tärkeiksi koetut aiheet avataan keskusteltaviksi tai vain sopiviksi katsotut mielipiteet sallitaan. Näin siitä huolimatta, että keskustelut pyritään pitämään sellaisina, etteivät ne edusta vain uutismedian omia mielipiteitä.

Suomalaisen median maineseula ei tutkimuksemme mukaan ole vielä yhtä tiukka kuin Ruotsissa ja Hollannissa, jossa uutismedia valikoi etukäteen harvat mahdolliset keskustelunaiheet ja Hollannissa lisäksi ennakkomoderoi kommentit.  Suomessa keskusteluja sallitaan uutismediassa yhä useimmista uutisista ja juuri moderoinnilla valvotaan niin sisältöjen laillisuutta, median mainetta kuin laadunkin toteutumista. Lopulta moderointitoiminta koituu hyödyksi median maineelle, sillä se osoittaa tiedotusvälineiden kantavan yhteiskuntavastuutaan. Kuitenkin olisi sananvapauden näkökulmasta edullista, jos moderoinnissa pidättäydyttäisiin perustamasta moderointia yksinomaan median laatutavoitteisiin ja ohjenuorana olisi edelleen mahdollisimman vapaan kansalaiskeskustelun salliminen, jota tukee toteutukseltaan avoin ja läpinäkyvä moderointitoiminta.

Lopuksi

Luvussa on tarkasteltu tapausesimerkkien avulla sitä, kuinka uutismedia suhtautuu verkosta nousevaan vihapuheeseen osana journalistista toimintaansa, kuinka media yhtäältä mahdollistaa keskustelua vihapuheesta mutta toisaalta suojelee keskustelun osanottajia, ja kuinka uutismedia rajoittaa vihapuhetta verkkojulkaisuihinsa kuuluvissa keskusteluissa. Tapaukset ovat osoittaneet uutismedian käyttävän monipuolista eettistä ja lakiin perustuvaa harkintaa siinä, miten se yhtäältä mahdollistaa sananvapautta ja julkista keskustelua myös vihapuheesta yhteiskunnallisena aiheena, ja toisaalta rajoittaa itse vihapuhetta suojellakseen yhteiskunnallisia ryhmiä ja arvoja. Tapaukset osoittavat, että uutismedia on hyvin tietoinen vihapuheesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja sen tuottamista ongelmista. Uutismedia on reagoinut vihapuheeseen monilla tavoilla ja siten osaltaan pyrkinyt tekemään asialle jotain.

Samalla kun media eettisen harkintansa kautta osoittaa toimivansa aktiivisesti vihapuhetta vastaan, se mahdollisesti tulee rajanneeksi muunlaisia näkemyksiä ja niiden esittäjiä keskustelun ulkopuolelle. Vaikka uutismedia haluaisi irtisanoutua ja irtisanoutuu vihapuheen edustamista mielipiteistä, on nekin mielipiteet tärkeää tuoda ihmisten tietoisuuteen. Tuomalla vihapuhetta edustavat mielipiteet osaksi keskustelua yhdessä muiden mielipiteiden kanssa media pystyy näyttämään, että asioista ajatellaan useilla eri tavoilla, eikä usein verkossa niin äänekäs vihapuhe edusta kaikkien näkemystä. Tärkeää uutismedian toiminnalle on, että se tuo keskustelussa esiin eri mielipiteiden ja niiden esittäjien taustat ja vaikuttimet, jotta yleisöllä on mahdollisuudet arvioida erilaisten mielipiteiden merkitystä. Näin uutismedian on mahdollista osoittaa, että vihapuheelle on olemassa vasta-argumentteja, joiden avulla vihapuheeseen on myös mahdollista puuttua.

Ottamalla kaikenlaisia mielipiteitä osaksi keskustelua uutismedia lisäksi mahdollistaa sen, että vihapuhetta tuottavat tahot tuntevat osallisuutta yhteisiin asioihin. Tämä mahdollisesti ehkäisee yhteiskunnallista eriytymiskehitystä. Yhtä tärkeää olisi keskustella sekä vihapuheen kohteen, yhteiskunnallisesti usein heikommassa asemassa olevien ryhmien, että vihapuhetta tuottavien, itsensä yhteiskunnallisesti heikkoon asemaan kokevien ryhmien tilanteesta ja asemasta.

Uutismedia ei voi muuttua sellaiseksi vapaan keskustelun areenaksi kuin mitä verkkomaailma nykyisellään edustaa. Uutismedialla on kuitenkin edelleen ainutlaatuinen mahdollisuus toimia areenana, jolle voivat vastuullisuutta osoittaen ja ilman väkivallan uhkaa osallistua useanlaisia mielipiteitä edustavat keskustelijat. Juuri nyt, tammikuun 2015 Pariisin tapahtumien jälkeisessä keskustelussa median rooli on erityisen tärkeä erilaisten mielipiteiden ja keskustelijoiden yhteisenä osallistumisalustana. On tärkeää, että uutismedia areenana pysyy kaikille avoimena ja että sen toiminta on läpinäkyvää ja vastuullista. Tällaista sananvapauden käyttömahdollisuutta vastaan ei verkko nykyisellään voi kilpailla.

Vihapuhe Suomessa »